Lavea ja kaita tie
Meille, jotka seuraamme tai pyrimme seuraamaan tiettyä henkistä polkua, on usein luonnollista valita jokin olemassa oleva, meille tuttu perinne. Kuten on usein huomattu, suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan kulje tietoisesti mitään polkua. Silti elämä itse toimii opettajanamme, johdattaen meitä väistämättä kysymysten äärelle, joihin emme voi sulkea silmiämme. Jumala, joka ei jätä etsijää, käyttää elämää herättämään meidät etsimään totuutta, vaikka emme sitä aluksi huomaisi.
​
Mutta jotkut meistä alkavat kysyä syvällisempiä kysymyksiä: “Mikä on kaiken tarkoitus?” ja vielä enemmän: “Keitä me todella olemme?” Tämä kysymys olemassaolostamme ja todellisesta identiteetistämme pakottaa meidät etsimään polkua, opetuksia ja ohjausta, jotka voisivat valaista etsintämme. Monet länsimaiset etsijät kokevat tässä turhautumista: perinteiset uskonnolliset opit ja filosofiat eivät aina anna suoraa, henkilökohtaista vastausta sydämen kysymyksiin.
​
Meillä on toki perinteemme ja suuret ajattelijat, jotka ravitsevat mieltämme ja pitävät älyllisen keskustelun vireänä. Voi olla helppoa jäädä keskustelemaan, väittelemään ja puolustamaan sitä, mikä mielestämme on ainoa totuus. Mutta sielu ei tyydy pelkkään älylliseen ymmärrykseen. Jumala kutsuu meidät syvempään kohtaamiseen, kokemukseen elävästä Totuudesta. Kristuksen sanat ovat tässä ohjaavina: “Minä olen Tie, Totuus ja Elämä” (Joh. 14:6). Todellinen polku ei ole vain ajattelua tai filosofiaa, vaan henkinen kulku, jossa Totuus tulee eläväksi meissä ja kautta meitä.
Uskonto, ja erityisesti kristinusko minun kokemuksessani, on usein jättänyt monia kysymyksiä avoimeksi ja vastaamatta. Meille sanotaan, että “usko on kaikki, mitä sinun tarvitsee tietää”. Mutta nykyaikana tämä ei tyydytä useimpia etsijöitä. Sielumme kaipaa henkilökohtaista totuuden kokemusta, eikä pelkkä usko tai älyllinen hyväksyntä riitä sammuttamaan sisäistä janoa. Kun emme löydä vastauksia omasta kulttuuristamme ja hengellisestä perinnöstämme, meidät vetää luonnollisesti etsimään muualta. Näin on käynyt monille meistä, myös minulle.
​
Silloin monet kääntyvät pois länsimaisista opeista ja suuntaavat itään. Intia kutsuu, ja se tarjoaa runsauden henkistä viisautta ja harjoituksia, jotka vuosituhansien ajan ovat ohjanneet etsijöitä kohti sisäistä heräämistä. Todellakin, Intian perinne tarjoaa monia polkuja, mutta kysymys kuuluu: mikä polku on meille oikea?
​
Monet kokevat vetoa joogaan ja meditaatioon, harjoituksiin, jotka lupaavat mielenrauhaa, keskittymistä ja henkistä kasvua. Näiden monimuotoisten polkujen merkitys on kuitenkin selvä: ne tuottavat todellisia tuloksia, ne toimivat. Historialliset ja nykyiset kertomukset kertovat ihmisistä, jotka ovat löytäneet totuuden, kokeneet sisäisen heräämisen ja saavuttaneet valaistumisen. Tämä antaa meille toivoa ja rohkeutta jatkaa matkaa, pitäen mielessä tavoitteemme: jonakin päivänä minäkin voin kokea totuuden, valaistua ja löytää vastauksen ikuisesti kysymykseen: “Kuka minä olen?”
​
Mutta tässä etsinnässä on myös teologinen huomio: vaikka idän polut voivat johdattaa syvään itseymmärrykseen, lopullinen Totuus ei ole vain menetelmä tai kokemus. Kristuksessa tämä Totuus ilmenee persoonallisena, elävänä ja lähestyttävänä. Hän ei vain osoita tietä, vaan itse on Tie, Totuus ja Elämä (Joh. 14:6). Kaikki polut, joista etsijä löytää apua ja inspiraatiota, osoittavat pohjimmiltaan samaan Jumalan läsnäoloon, joka kutsuu meitä tuntemaan itsemme ja löytämään todellisen Minän, jonka vain Hän voi täyttää.
Tätä joogaharjoitusten, meditaation ja muiden perinteisten polkujen tietä voisi kutsua “laveaksi tieksi”. Miksi näin? Koska vaikka nämä polut tuovat selkeyttä mieleen, kehittävät itsekuria ja auttavat henkisessä kasvussa, ne eivät välttämättä johda lopulliseen vapautukseen synnistä ja kuolemasta, jota idän traditioissa kutsutaan samsaraksi. Joillekin ne voivat kuitenkin toimia, riippuen oppilaan sydämen kypsyydestä ja hänen janostaan totuuden perään.
​
Jos tämä on lavea tie, mikä on kaita tie? Olet varmasti kuullut siitä. Kristillisessä kielessä sitä kutsutaan usein suoraksi poluksi, ja idässä sitä kutsutaan Jnana Margaksi, tiedon ja totuuden tiukaksi poluksi.
​
Tämä polku on aina ollut olemassa, mutta se ei ole kaikille avoin: se vaatii rohkeutta ja palavaa kaipuuta tuntea Jumalan läsnäolo suoraan ja välittömästi. Mutta onko tämä polku täysin poissa länsimaisista perinteistämme, kuten kristinuskosta? Päinvastoin. Se on ollut keskuudessamme koko Kristinuskon 2000 vuoden ajan, vaikkakin usein piilossa silmien edessä, kätketty arjen ja ulkoisen rituaalin taakse.
Viittaan Kristuksen opetuksiin. Hän opetti eri asioita eri ihmisille heidän kypsyytensä mukaan.
Väkijoukolle hän tarjosi yksinkertaisia ohjeita: rakasta Jumalaa, rakasta lähimmäistäsi, elä sopusoinnussa toisten kanssa. Mutta hänen lähimmille oppilailleen hän paljasti syvällisempiä totuuksia Jumalan valtakunnasta, kutsuen heitä luopumaan kaikesta, mikä estää täydellisen yhteyden Jumalaan.
​
Vertaus rikkaasta miehestä (Matt. 19:16–22) on tästä hyvä esimerkki. Mies piti kaikki käskyt, mutta ei kyennyt luopumaan omaisuudestaan. Hänen esteensä ei ollut moraalinen epäonnistuminen, vaan “minä” ja “minun”—itseensä ja omaisuuteensa kiinnittyminen. Tämä on meidän kaikkien ongelma. Voimme luopua tavoistamme, paheistamme tai vääristä haluistamme, mutta luopuminen omasta minästämme, siitä egoistisesta minä-kuvasta, tuntuu usein ylivoimaiselta.
​
Ja silti Kristus kutsuu: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hänen on hylättävä itsensä ja otettava ristinsä joka päivä” (Luuk. 9:23). Kysymys ei ole pelkästään teoreettinen: Mitä minulle tapahtuu, jos annan itseni kokonaan Jumalalle? ja Miten tämä antautuminen tapahtuu käytännössä? Kaikki polku, kaikki ohje ja oppi tähtäävät tähän: minän kuolemaan omassa itsessään ja todellisen Minän syntymiseen Kristuksessa, jossa ego lakkaa hallitsemasta ja sielu löytää ikuisen elämän lähteen.
Koska tunnemme kehomme todelliseksi, maailma ja kaikki, mitä siihen sisältyy, näyttää meille todelliselta. Mutta miten todellisuus näyttäytyy, kun tarkastelemme sitä syvällisemmin? Kristillisen mystiikan näkökulmasta ja samoin Sri Ramanan opetusten mukaan, se, mitä pidämme valve-elämänä, ei ole lopullista; se on ajan ja muodon maailmaa, erillistä ja katoavaa, aivan kuten uni. Me otamme kehon muodon, nimeämme itsemme ja kuvittelemme, että tämän ruumiin sisällä asuu yksittäinen henkilö, joka syntyy ja kuolee. Tämä erillisyys ja kaksinaisuus seuraavat meitä myös henkisellä matkallamme. Niinpä meidän on opittava käyttämään kehoa ja mieltä työkaluna, välineenä, ei viimeisenä todellisuutena, harjoitustemme jatkamisessa.
​
Sekä Kristus että Sri Ramana korostivat, että kaiken henkisen etsinnän ytimessä on kysymys: “Keitä me todella olemme?” Tämä kysymys, joka on yhtä vanha kuin ihmisyyden historia, on ainoa todella merkityksellinen. Sen ratkaiseminen avaa tien totuuteen, ja löytö ei ole pelkästään älyllinen, vaan kokemusellinen: se muuttaa koko olemassaolomme ymmärryksen.
​
Kristuksen sanoin: “Tutkikaa itseänne ja totuutta tuntemaan, ja totuus tekee teidät vapaiksi” (Joh. 8:32). Miksi siis kiertää sivupolkuja ja etsinnän harhailuja, kun voimme mennä suoraan kysymyksen juureen ja astua mysteerin äärelle: keitä me todella olemme Jumalan edessä? Tämä on se kaide, suora tie vapauteen. Se vaatii vain tahtoa luopua kiintymyksestämme muotoihin, ajatuksiin ja muistoihin, jotka ovat väliaikaisia ja katoavia.
​
Ensimmäinen askel riittää: kun käännämme huomion itseemme ja alamme tutkia Minän mysteeriä, astumme matkalle, jonka olemme aina kulkeneet, mutta jonka todellisuuden olemme usein unohtaneet. Kristuksessa tämä Minä paljastuu täydellisesti: siinä ei ole erillisyyttä eikä pelkoa kuolemasta, vaan yhtymistä elävän Jumalan läsnäoloon, jossa löydämme ikuisen identiteettimme ja todellisen olemuksemme.
Kristuksen valtakunta
Joh 18: "Jeesus vastasi: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta; jos minun valtakuntani olisi tästä maailmasta, niin minun palvelijani taistelevat, etten joutuisi juutalaisten käsiin; mutta nyt minun valtakuntani ei ole täältä."
Hänen valtakuntansa ei ole tässä kaksinaisuuden maailmassa. Mitä tämä meidän valtakunta tarkoittaa? Valtakuntamme on kaksinaisuuden maailma, mutta Kristus puhui ei-dualistisesta näkökulmasta, ykseydestä, joka on meidän todellinen luontomme.
Kristus ja Ramana Maharshi
Johannes 11:25:
Jeesus sanoi hänelle: "MINÄ OLEN (on) ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut." Olkaa siis täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isänne (Brahman) on täydellinen.
​
Kristuksen käsky 1:
Rakasta Jumalaasi koko sydämestäsi, sielustasi ja mielestäsi." Mitä Kristus tarkoittaa "sinun Jumalallasi"? Juutalaisille Jumalan nimi on "minä olen", joten "jumalaasi" rakastaminen tarkoittaa itsemme rakastamista. Mikä voisi olla lähempänä Jumala on siis aina tiedossa, jota ei tunneta (Joh. 10:34). oletteko jumalia?")
"Rakasta Jumalaasi koko sydämestäsi, sielustasi ja mielestäsi."
Kun rakkaus Jumalaa kohtaan tulee täydelliseksi, menetämme erillisen, yksilöllisen identiteettimme, egomme. Silloin ymmärrämme myös olemalla yksi tietoinen autuus, että rakastamme luonnostaan ​​lähimmäistämme kuin itseämme.
Ongelmana on, että emme tunne todellista itseämme. Käsityksemme 'minästä' rajoittuu tällä hetkellä olemaan tämä keho tai erillinen sielu. Meillä ei ole todisteita siitä, että on olemassa kaksi "minää", alempi ja korkeampi. Riittää, kun tunnemme tämän yhden sielun, niin tiedämme kaiken, kuten muinaisen Apollon temppelin seinällä sanotaan: "Ihminen, tunne itsesi." Kuinka sitten tuntea itsemme? Jeesuksen ohjeiden mukaisesti keskittämällä kaikki huomiomme, eli rakkautemme itseemme, Jumalaan 'minään'. Se johtaa siihen, että vähitellen yksilöllinen ja erillinen käsitys minusta katoaa ja on vain Jumala (minä olen).
​
Kristus sanoo: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Kun tunnemme todellisen itsemme, huomaamme sen olevan yksi itsemme kaikessa. Bhagavan myös rakasti kaikkia kuin itseään.
Joh 10:34: "Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?"
Kristus: "Te olette tämän maailman valo." Tämä tarkoittaa, että maailmalla ei ole omaa valoa, vaan se on riippuvainen näkijästä.
Bhagavan Ulladu Narpadu säe 26:
"Jos ego syntyy, kaikki syntyy; jos egoa ei ole olemassa, kaikkea ei ole olemassa. Ego itsessään on kaikki kaikessa. Tiedä siis, että pelkästään sen tutkiminen, mitä tämä on, luopuu kaikesta."
Yksi 'minä'
Monilla henkisillä poluilla esiintyy käsite, että meidän tulisi yhdistyä yksilöllinen ‘minä’ johonkin suurempaan ‘Minään’—oli se sitten Jumala, Brahman tai jokin muu erillisenä kuviteltu kokonaisuus. Tämän ajattelun ydin on usein oman yksilöllisyyden, egon ja itsekeskeisyyden luopuminen sekä antautuminen suuremmalle Minälle.
​
Mutta tarkasteltuna syvällisesti, ainoa “minä”, jonka todella tunnemme, olemme me itse. Meillä ei ole todistetta mistään erillisestä, suuremmasta Minästä, johon meidän pitäisi yhdistyä. Ajatus toisesta, universaalista Minästä on pitkälti mielikuvituksen tuote. Sama pätee kaikkiin muihin “Minän” ilmauksiin, joita pidämme olemassa olevina ihmisissä tai muissa tuntevissa olennoissa.
​
Koska emme tunne todellista itseämme ja identifioimme itsemme kehon ja mielen kautta, oletamme automaattisesti, että muillakin on oma erillinen Minänsä, joka kytkeytyy heidän muotoonsa, nimeensä ja rooliinsa. Tämä vääristynyt käsitys luo ristiriidan: meillä on sekaisin rakkauden ja vihan suhde omaan keho-mieli-identiteettiimme, ja elämme jatkuvassa sisäisessä ja ulkoisessa taistelussa—juuri sellaisesta Jeesus puhui, kun hän kutsui meitä tekemään sovinnon itsemme ja lähimmäistemme kanssa ennen kuin elämä ajaa meidät kärsimyksen ja kuoleman kiertokulkuun (Matt. 5:23–24). Tämä on nykyhetken todellisuutemme.
Olemme niin kiintyneitä tähän kehon ja mielen yhdistelmään, että se tuntuu luonnolliselta, vaikka todellisuudessa se on ohimenevää ja katoavaa. Luonnollinen, alkuperäinen tilamme on ‘Minä Olen’—tietoisen olemisen puhdas tila, ennen nimeä, muotoa tai rajoitteita. Tämä ikuinen Minä on Jumalan läsnäolon ydin, johon viittaa Moosekselle ilmoitettu “Minä Olen” (2. Moos. 3:14).
​
Jos todellisuudessa on vain yksi todellinen Minä, meidän tulee kääntää huomio itsemme syvimpään olemukseen ja tutkia, keitä todella olemme. Mitä muuta elämällä voisi olla tarkoitus tehdä? Se, sulautummeko suurempaan Minään yksilönä vai emme, jää nähtäväksi, mutta polku alkaa aina tästä henkilökohtaisesta tutkimisesta.
​
Aloitetaan siis siitä, mitä me tällä hetkellä koemme yksilöllisenä minänä. Tutkikaamme: mikä tämä ‘minä’ on ja mistä se syntyy? Kun sukellamme yhä syvemmälle Minän mysteeriin, alamme ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti: yksilöllinen Minä ei ole erillinen, vaan kutsutaan tuntemaan itsensä osaksi Jumalan ikuisuutta, läsnäolon äärettömyyttä ja rakkautta, jonka kautta todellinen Minä paljastuu ja saa ikuisen merkityksen Kristuksessa.