Maailma ja onnellisuus
Viisaat usein sanovat, että todellista iloa ja onnellisuutta ei löydy maailmasta, itsemme ulkopuolelta. Silti kokemus opettaa, että voimme löytää hetkellistä iloa ja onnen hetkiä asioista, joista pidämme ja jotka tuovat meille mielihyvää. Tärkeä sana on hetkiä: ne ovat ohimeneviä, katoavaisia, eivät pysyviä.
​
Ongelmamme syntyy siitä, että himoitsemme jatkuvaa, muuttumatonta iloa. Haluamme, että onnellisuus olisi aina läsnä, koko ajan, eikä vain hetkellisesti. Tästä syystä pyrimme toistamaan ne asiat, jotka tuottavat meille iloa, ja kun kyllästymme niihin, etsimme uutta lähdettä mielihyvästämme. Tämä kierre on loputon: nälkä ja kaipuu eivät koskaan tyydyty, jos etsimme onnea vain ulkoisista lähteistä.
​
Kristus puhuu tästä ongelmasta Joh. 4:13-14: “Jokainen, joka juo tätä vettä, on jälleen janoinen, mutta joka juo vettä, jonka minä annan heille, ei koskaan jano. Totisesti, vedestä, jonka minä annan heille, tulee heissä iankaikkiseen elämään kumpuava vesilähde.” Tämä vesi ei ole ulkopuolelta tulevaa, hetkellistä mielihyvää, vaan ikuinen lähde, joka kumpuaa sydämissämme. Se on Jumalan rakkauden, Pyhän Hengen ja Minä olen kokemuksen lähde.
​
Teologisesti tämä tarkoittaa, että todellinen ilo ja ikuinen elämä eivät löydy maailmasta, vaan sisimmästämme, Jumalan läsnäolon tunnistamisesta. Kun käännämme huomion sisäänpäin ja yhdistämme itsemme elävään Jumalaan, olemme vapaita jatkuvasta kaipuusta ja janosta. Tämä on Kristuksen lupaus: sydämessämme virtaava, ikuinen vesi, joka ei koskaan lopu, ei riipu olosuhteista eikä hetkellisistä nautinnoista.
​
Näin ollen todellinen onni ja täyteys eivät ole asioita, joita meidän pitäisi saavuttaa ulkoa, vaan olemassaoloa, joka paljastuu, kun tunnistamme Jumalan elävän läsnäolon itsessämme. Onni on silloin ei-hetkellinen, ikuinen, ja se kumpuaa suoraan Minä olen syvyydestä.
Kysyin Swamilta, Swami Sarvapriyanandalta, onnellisuudesta, ja hänen vastauksensa oli syvällinen. Hän sanoi: “Onnellisuus, tai ananda, on luontomme. Luonnostaan me haluamme sitä ja etsimme sitä. Ongelmana on, että katsomme väärään suuntaan. Se on jo meissä itsessämme. Mikään ulkopuolinen ei voi antaa sitä meille. Ja koska olemme aina olemassa, haluamme onnellisuuden olevan aina olemassa. Mutta ulkoa tuleva onni ei kestä. Meidän on löydettävä se itsestämme, luonnollisena olemisena. Lopuksi, olemassaolo-oleminen-tietoisuus on mitä olemme ja se on ikuista. Emme tarvitse mitään ulkopuolelta. Suuntaa huomio itseesi, käänny sisäänpäin ja huomaa, että meillä on jo kaikki mitä tarvitsemme.”
​
Tämä opetus resonoi syvästi Jeesuksen sanoman kanssa: kun Hän sanoo “Rakasta Herraa, Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi”, Hän kutsuu meitä tunnistamaan Jumalan läsnäolon sisimmässämme. Jumalan rakkaus ja todellinen onni eivät tule ulkoa, vaan ne paljastuvat, kun käännämme huomion sisäänpäin ja tunnistamme syvimmän Minä olen – ikuisen ja muuttumattoman todellisuuden, joka on läsnä jokaisessa ihmisessä.
​
Michael Jamesin näkökulma täydentää tätä ymmärrystä. Hän huomauttaa, että mieli on levoton ja etsii asioita, jotka rauhoittavat sitä: uusi auto, ihmissuhde, elämykset. Kun mieli saa haluamansa, se kokee hetkellistä tyytyväisyyttä, mutta rauha on ohimenevää. Tämä osoittaa, että todellinen onni ei ole ulkoisissa asioissa. Onni on mielen puuttumista, tyhjyyden ja hiljaisuuden kokemista. Kun emme kaipaa mitään ulkoa, olemme luonnostamme onnellisia.
​
Teologisesti tämä tarkoittaa, että Jumalan, Minä olen, tunnistaminen itsessämme ei ole vain älyllinen ymmärrys, vaan sydämellinen kokemus. Se on hiljaisuuden, läsnäolon ja syvän tyytyväisyyden tila, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Kristuksen sanoma ja itämaiset mestarit yhtyvät tässä: todellinen onnellisuus ja jumalallinen rakkaus ovat jo olemassa sisällämme, ja meidän tehtävämme on vain kääntää huomio sisäänpäin, hiljentää mieli ja oivaltaa: Minä olen.
​
Tämä Minä olen on hiljaisuus, onni ja ikuinen läsnäolo – elävä Jumala, joka ei kuole eikä riipu ulkoisista olosuhteista. Tunnistamalla tämän totuuden olemme vapaita egon harhoista, syntymän ja kuoleman kiertokulusta, ja koemme todellisen, muuttumattoman elämän, joka on Jumalan lahja meille jokaiselle.
Elävät ja Kuolleet
Matt. 22:32: "Minä olen Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala? Jumala ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien."
​
Jumala, johon Kristus viittaa, on elävä Jumala. Tämä “Minä olen” ei ole pelkkä abstrakti käsite tai historian Jumala, vaan läsnä oleva, elävä todellisuus, jonka koemme oivaltaessamme todellisen luontomme. Ilman tätä tunnistamista olemme kuin kuolleita, vangittuina syntymän ja kuoleman kiertokulkuun – siihen, mitä itämaisessa perinteessä kutsutaan samsaraksi.
​
Ongelma ei ole se, että ruumis kuolee. Luonnon laki huolehtii ruumiin katoamisesta. Ongelmamme syntyy siitä, ettemme "todella" kuole egon tasolla. Kun identifioimme itsemme erilliseksi yksilöksi – egoksi – koemme jatkuvasti uuden unen, jota kutsumme elämäksi. Tämä illuusio jatkuu, ellei egon harha pääse selkeään tunnistamiseen ja oivallukseen siitä, mikä on pysyvää.
​
Kaikki suuret profeetat ja mestarit ovat tunnistaneet todellisen itsensä ja siten vapautuneet yksittäisen olennon, tietyn minän, illuusiosta. He ovat ymmärtäneet, että “Tat Tvam Asi” – "Sinä olet se" – ja että ei ole muuta todellisuutta kuin Brahman, universaali totuus. Kristuksen opetukset ovat tästä näkökulmasta samansuuntaisia: kun tunnistamme Jumalan itsessämme, tunnistamme sen, mikä on ikuista, muuttumatonta ja elävää.
​
Suurin haaste on kuitenkin, että pysymme usein vakuuttuneina siitä, että sisällämme on yksilöllinen "minä", jolla on oma alku ja loppu. Tämä syntyy egon kautta ja kuolee ruumiin mukana. Juuri tästä illuusiosta vapautuminen vaatii syvää itsetutkiskelua: Kuka minä todella olen? Sri Ramana Maharshin mukaan tämä on ensimmäinen ja ainoa kysymys, johon on löydettävä vastaus. Vasta kun tämä oivallus tapahtuu, herää elävä Jumala – todellinen, ikuisesti läsnä oleva Minä olen. Ilman tätä tunnistamista olemme yhtä hyvin kuin kuolleet, vaikka sydämemme sykkiikin ja hengityksemme jatkuu.
​
Kristuksen sana “Jumala ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien” kutsuu siis meitä heräämään tähän todellisuuteen. Se kutsuu meitä kääntymään sisäänpäin, tunnistamaan ikuisen Minä olenin itsessämme, ja siten elämään Jumalan yhteydessä, joka ei riipu ruumiin katoamisesta eikä ajallisista rajoista. Tämä on tie kuolemattomuuteen, elävään Jumalaan ja todelliseen vapauteen egon kahleista.
Kristuksen käsky 1
Jeesus sanoi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi (‘allaha’) kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi." Arameankielinen sana allaha viittaa maailmankaikkeuden alkuperään ja voimaan, joka on läsnä kaikessa – ilmassa, jota hengitämme, sydämen sykkeessä ja tietoisuudessa omasta olemassaolostamme. Tämä käsky ohjaa meitä kohti Jumalan rakastamista, mutta syvemmin se ohjaa meitä kohti Jumalan tunnistamista itsessämme.
​
Kukaan ei rakasta jotain itselleen tuntematonta. Rakkaus voi syntyä vain läheisestä ja tärkeästä. Mikä on meille kaikkein lähintä ja tärkeintä? Se, mikä on meille kaikista ominta: minä, itse olemassaolomme. Mutta Jeesuksen tarkoittama "minä" ei ole yksinomaan keho, mieli tai persoonallisuus. Hän viittaa siihen syvimpään todellisuuteen, Jumalaan itsessämme, siihen ikuiseen Minä olen -lähtökohtaan, joka on kaiken elämän lähde.
​
Kaikki ihmiset kokevat olevansa – tämä tietoisuus omasta olemassaolostaan on kenties ainoa varma asia elämässämme. Kaikki muu voi vaihdella: ajatukset, tunteet, olosuhteet, uskomukset. Mutta tämä olemassaolon tietoisuus on pysyvä, ja juuri siihen Jeesus kutsuu meitä kääntämään rakkautemme. Rakastaa Jumalaa ei ole etäistä palvontaa tai ulkoista velvollisuutta, vaan sisäisen todellisuuden tunnistamista ja kokemista.
​
Tämän Jumalan, itsemme rakastamisen voi nähdä itsetutkimus harjoituksena. Kun käännämme huomiomme yhä syvemmälle itseemme, erillinen minä – ego, roolit, käsitykset – menettää otteensa. Sen tilalle avautuu todellinen minä, Jumala, sydämissämme. Se ilmenee kuin kukka, joka synnynnäisesti avautuu jokaisessa ihmisessä: Minä olen. Tämä kokemus ei ole opittua, vaan syntymästä lähtien sisällämme oleva todellisuus, joka odottaa tunnistamistaan.
​
Rakastaminen, siis Jumalan rakkauden harjoittaminen, on samalla itsetutkiskelua: mitä syvemmälle tunnemme itsemme, sitä syvemmin tunnistamme Jumalan läsnäolon kaikessa. Tämä ei ole vain älyllinen ymmärrys, vaan sydämellinen kokemus, joka muuttaa meidät – ja suhteemme kaikkeen elämään – kokonaan.
Jeesuksen käsky "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" on kristillisen elämän keskus. Se ei ole vain yksi moraalinen ohje muiden joukossa, vaan itse ydinsanoma, josta kaikki muu seuraa. Miksi juuri tämä käsky on tärkein? Siksi, että se osoittaa tien Jumalan valtakuntaan ja ihmisen todelliseen olemukseen. Kun rakastamme lähimmäistämme aidosti, rakkaus ei perustu pelkästään sosiaalisiin normeihin tai velvollisuuteen, vaan se kumpuaa syvästä yhteydestä itsemme ja Jumalan kanssa.
​
Jeesus sanoo myös: "Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." Tämä täydellisyys ei viittaa suorituskykyyn, hyveiden keräämiseen tai ulkoiseen täydellisyyteen. Se viittaa siihen, että todellinen olemuksemme, minä olen, on jo täydellinen. Se on puhdasta, muuttumatonta ja rajatonta – eikä sitä tarvitse parantaa tai muokata henkisillä harjoituksilla. Meidän tehtävämme on tunnistaa tämä todellisuus itsessämme, kokea se omassa elämässämme ja päästää irti siitä, mikä on illuusiota. Vain tämän tunnistaminen muuttaa rajallisen ymmärryksemme ja vie meidät Jumalan yhteyteen.
​
Tästä syystä Jeesus kehottaa: "Etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Usein etsimme ensin kaikkea muuta: menestystä, mielihyvää, turvaa maailmasta. Vasta pettymyksen ja kärsimyksen kautta käännämme katseemme sisäänpäin. Itsetutkimuksen polku alkaa siitä, että käännämme huomiomme kohti todellista minää, kohti Jumalan läsnäoloa itsessämme.
​
Kun tarkastelemme itseämme rakkaudella, mielen luonnollinen ulospäinsuuntautuneisuus vähenee, ja kiinnostuksemme syvempään sisäiseen todellisuuteen kasvaa. Tämä rakkaus toimii polttoaineena itsetutkimukselle. Se ei ole vain tunne, vaan jumalallinen voima, joka auttaa meitä yhdistämään itsemme ja lähimmäisen. Rakkaus itseämme kohtaan ei ole itsekästä, vaan se avaa sydämen ja mielen näkemään toisen ihmisen ykseyden ja pyhyyden.
​
Näin Jeesuksen käsky tiivistää kaiken henkisen harjoituksen ja elämän tarkoituksen: tunnista itsesi, rakasta itseäsi syvällä ja aidolla tavalla, ja vain silloin rakkaus lähimmäiseen ei ole ulkoista velvollisuutta, vaan luonnollinen, jumalallinen ilmentymä. Tämä on tie täydellisyyteen, joka on jo olemassa – täyteys, joka on Jumalan lahja meille kaikille.
Kristuksen käsky 2
Jeesus sanoi: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."
​
Usein tämä sanonta ymmärretään eettisenä ohjeena: meidän tulee olla myötätuntoisia, huolehtivia ja oikeudenmukaisia muita kohtaan. Mutta syvällisempi tulkinta paljastaa, että rakkaus lähimmäiseen ei voi syntyä ilman todellista yhteyttä itseen. Jokainen rakastaa luonnostaan itseään, mutta mitä rakkaus itseä kohtaan todella tarkoittaa? Ennen kuin tunnemme ja tunnistamme syvimmän, todellisen itsemme, emme voi nähdä tai rakastaa toista täydellisesti.
​
Jeesuksen sanat kutsuvat meitä kääntymään sisäänpäin, etsimään sitä, mikä on ikuista ja muuttumatonta meissä: "minä olen". Tämä todellinen minä ei ole sama kuin pinnallinen identiteetti, ego tai sosiaalinen rooli, vaan jumalallinen läsnäolo, joka yhdistää meidät kaikkeen elävään. Kun tunnistamme tämän itsessämme, näemme myös, että lähimmäisen todellinen olemus ei eroa omastamme.
​
Elämän ilot ja surut, nauru ja kyynel, toiveet ja pelot – ne ovat universaaleja. Me kaikki kaipaamme rakkautta, huolenpitoa ja ymmärrystä. Tämä jakamaton inhimillinen kokemus muistuttaa meitä siitä, että olemme syvimmällä tasolla yhtä. Kun ymmärrämme tämän, rakkaus lähimmäiseen ei ole enää velvollisuus, vaan luonnollinen seuraus siitä, että tunnemme todellisen itsemme.
​
Kristillisessä teologiassa tämä voidaan nähdä kutsuna Pyhän Hengen yhteyteen: kun tunnemme itsemme Jumalan kuvaksi luotuina, meissä herää aito myötätunto ja kyky nähdä jokainen ihminen Jumalan lapseksi. Kaikki lähimmäisen rakastamisen muodot – anteeksianto, apu, läsnäolo – ovat portaita, jotka johtavat kohti vapautta kärsimyksestä ja todellisen luonnon tunnistamista.
​
Jeesuksen ohje ei siis rajoitu ulkoiseen moraaliin, vaan se ohjaa meitä syvimpään henkiseen todellisuuteen: rakastamaan ei pelkästään toisia, vaan tunnistamaan, että rakkaus itseämme kohtaan ja rakkaus lähimmäistä kohtaan ovat yksi ja sama. Kun tämä ymmärrys syvenee, rakkaus ei ole enää teko, vaan olemisen tila – yhteys kaikkeen elämään, joka on jumalallinen lahja meille jokaiselle.